Tarinointia

Näin kun viikko on potkaistu käyntiin, voisin kertoa pienen tarinan.

Olipa kerran noin 13-14-vuotias poika, joka eli Itä-Afrikassa. Hän eli äitinsä kanssa vaatimatonta elämää, koska isänsä oli lähtenyt omille teilleen. Aikaa kului ja elämä kulki radallaan, mutta äitiä vaivasi jokin. Olisiko hän noiduttu, muut ihmiset tuntuivat ajattelevan näin. Hänellä oli kummallisia oireita ja hän nukahteli aika-ajoin. Poikaa pelotti tuntemattomasta syystä johtuvat tapahtumat. Muiden mielipiteet kirotusta perheestä eivät auttaneet asiaa.

Aikaa kului ja pojan ahdistus kasvoi. Lopulta äiti sitten menehtyi juurikin niihin eriskummallisiin oireisiin. Pojan uskottiin myös olevan kirottu, ja hän joutui jatkaa elämäänsä kaduilla. Varmuudella ei voida sanoa missä, miten ja kuinka, sitä tarina ei kerro. Sen kuitenkin osaat jo arvata, että kovan elämän arvet ovat varmasti suuret. Pojan mieli alkoi mustua, hänestä tuntui yksinäiseltä, pelokkaalta ja ahdistavalta. Hän ei tiennyt mistä oli äidin tilassa ollut kyse. Yhtenä päivänä poika heräsi kauheaan tunteeseen, minäkin. Hänelle ilmaantui myös samanlaisia oireita. Hän ns. nukahti kesken päivän ja alkoi kouristelemaan. Hän pienessä mielessään mietti, olisiko hän todella kirottu. Yhtenä päivänä ahdistus kasvaa liian suureksi, hän päättää viedä hengen itseltään. Koska tämä teko on hänen kotimaassaan laissa kielletty, eikä hän onnistu teossaan, hänet viedään lasten vankilaan. Siellä hänen oireet vain pahenevat ja häntä pelottaa entistä enemmän. Hän ei ota kontaktia muihin, eikä tunnu olevan mistään iloinen.

Kunes joku kertoo hänelle mistä mahtaisi olla kyse. Vaikka näillä kahdella ei ole yhteistä kieltä, aistii toinen pojan helpottuneen ja hänen ilmeensä kirkastuu...

Tässä pieni tarina paikallisesta pojasta. Ja HUOM. tämä on siis tositarina. En voi aivan jokaista asiaa faktaksi sanoa, koska täkäläinen systeemi ei toimi aivan ideaalilla tavalla.

Meidän työpaikassamme on siis poika, joka on epileptinen. Tuossa ylhäällä hieman hänen elämäntarinaansa. Tänään pääsin hänen kanssaan lääkäriin. Olin aluksi hieman epäuskoinen, koska olin kolmen paikallisen kanssa paikallisessa sairaalassa eikä kukaan puhunut englantia. Mentiin tiskiltä tiskille ja penkiltä penkille. Lopulta päädyimme psykiatrisen osaston eteen, ja ajattelin että voi jumankauta. Siellä oli laaja kirjo mielenterveyden ongelmista kärsiviä ihmisiä. Nämä kolme paikallista henkilöä alkoivat pelätä ja koitin heitä hieman rauhoitella, englanniksi kuitenkin.  Onneksi lopulta sain sellaisen käsityksen, että epileptikot hoidetaan psykiatrisen osaston yhteydessä. Pääsimme kuin pääsimekin lääkärin juttusille. Tämä lääkäri puhui kanssani englantia, ja kerroin hänelle pojan oireet. Hetken keskusteltuaan swahilin kielellä, hän määräsi hänelle lääkkeet. Vaikka annos näin länkkärin mielestä tuntui lonkalta heitetyltä, toivon että hänellä on laaja kokemus asiasta. Annos on aika suuri, mutta onneksi olemme vankilalla seuraamassa kuinka se vaikuttaa pojan vointiin.

Tämä on kuitenkin todella suuri edistysaskel pojan elämässä, koska vielä maanantaina oli kyse siitä kuka maksaa hänen hoidot. 1.5 viikkoa sitten oli vankilalla ajatus, "hänellä ei ole kaikki kunnossa, pitäisi tehdä jotain".  Mutta tietäähän se kun ollaan pole pole hakunamatata, miten siinä käy. Eniveis, nyt on pojalla lääkkeet ja katsotaan alkaako ne toimimaan. Jos saataisiin kohtaukset edes niin, että niitä ei tulisi 4 kertaa (tai enemmän) päivässä. Heittäkää siis sormenne ja varpaanne ristiin ja toivotaan parasta...

Tomppa kuittailee täältä tältä päivältä, oiskohan seuraava kirjotus hieman kevyempi, ja enemmän kuvia sisältävä. Kiikarissa viikonloppu Dar Es Salamissa, tansanian suurin kaupunki. Katotaan onnistuuko!